AADA. Kaunispa kiitos tosiaan! — Vaan se sinään, istutaan.
Ei! Malta hiukan, niin näytän senkin, miksi lintusi puussa visersi.
(Tuo omenavasun.)
Minun puussani on hedelmiäkin, ei vain kukkia ja lintuja.
AABEL. Kypsiäkö jo? (istuvat.)
AADA. Niinkuin näet. — Terveydeksesi!
AABEL. Armias on Jehova lapsilleen! On kuin taivas kallistuisi puoleemme, kuin Hän taas meitä lähenisi, siunaisi ja lohduttaisi.
AADA. Totta, Aabel. En muista ihanampaa kesää.
AABEL. Niin, kevät, kesä — kaikki! Ihana on Luojan luonto, ei ole lankeemuksen kirous voinut sitä kokonaan omakseen merkitä. Pyhä ihastus täytti sieluni, kun sitä äsken kedolla katselin.
SILLA. Oi kuinka? Kerro, Aabel, kerro; näkemäsi meille kuvaa!