KAIN. — ja humu yhä kiihkenee. Ne onko tähtiä, vai?
LUSIFER. Tomun silmälle tähtien tuike, hengen silmälle uusien maailmoiden kuiske!
(Avaruuden kappaleita kiitää etäisyydessä suhisten ohi
valaisten maiseman.)
KAIN. Kas, kas! Palloja ja pyöröjä ja renkaita ja valoja ja varjoja. Kuin kuita, auringoita — ei niitä kuitenkaan. On purppuraa, on sinervää — ken tämän värileikin ymmärtää?
LUSIFER. Se, ken tulen jumalvoiman älyää!
KAIN. Nekin tulta! Oi terve, kirkkauden joutsenparvi! Terve, valon valtajoukot! Teitä katsellessa silmä soentuu ja sieluun astuu pyhä ihastus. Jos kerran kuolla pitää, niin mun sallittakoon tähän valomereen vaipua!
LUSIFER. Kuolla —? Nythän vasta alkaa elämää!
(Näky katoo.)
KAIN. Nyt? Kun valot katosi ja sielu taasen tomuun viskattiin. Tää onhan kuolemaa jo sille, ken kirkkauden nähdä sai.
LUSIFER. Ei, vaan muistutus että maassa ihmisen on asuinsija ja että siellä ja sieltä hänen pitää hallita. Vai Jehovanko kanssa tahtoisin mä tomun lapsi vallan jakaa tuolla ylhäällä?