URMAS Nousee seisoalleen: Nyt minun täytyy—kuulittehan, torvi jo kutsuu puhujakivelle. Painaa Rouan ja Heljän itsestään irti: Minun täytyy, ystävät—kansa odottaa——Lähtee perällepäin.
Pysähtyy, silmissä outo loiste: Niinkuin seisoisin ijäisyyden niityn veräjällä!—Suokaa, jumalat, minun lausua julki mitä nämä tuhannet tänä hetkenä tuntevat. Astuu pöydän takapäähän, jonka kuvittelee puhujapaikaksi. Rouka ja Heljä katsovat toisiinsa neuvottomina, jäävät lähelle.
Mervian lapset! Matala olen minä tänä hetkenä puhumaan, matala jokainen ihmisestä syntynyt. Onko tämä unta? Katsokaa Mervian vapaudenpäivän aamunkoittoa! Syleilkää toisianne te uudestaan syntyneen Mervian lapset!
_Oven takaa kuuluu pieni kahakan temmellys, sitten ovi riuhtaistaan voimakkaasti auki ja sisään ryntää: Vaalea nuorukainen, Kovas, Kurkia, Horhoja ja kolme muuta. He ovat miekkavyöllä, eräällä köysikäärö olalla. Heljä on nopeasti rientänyt pirtinpatsaan luo ja temmannut viritetyn jousen, johon työntää nuolen ja ojentaa jousen uhaten tulijoita kohti. Rouka on tarttunut Urmaaseen, koettaen vetää häntä taapäin. Vaalea nuorukainen astuu Urmasta kohti.
Urmas irrottaa itsensä pontevasti Rouasta ja ojentaa riemuisesti kätensä tulijoita kohti_: Terve teille, Mervian aamunkoiton miehet! Vaalea nuorukainen ja muut jäävät hämmästyneinä seisomaan.
Eikö niin, ystävät: olemme nähneet pahaa unta? Mistä on ollut kysymys? Jokainen Mervian lapsikin voi tänäpänä vastata: siitä että kansan täytyy olla uskollinen itselleen! Emmekö sitä ennen tietäneet? Tiesimme, emmekä kuitenkaan tietäneet. Ei se niin vaarallista ole, sanoimme, jos vähän myöstääkin. Ja me myöstimme—myöstimme tämän, tuon säilyttääksemme—myöstimme tuonkin, vielä jotain säilyttääksemme. Sitten tuli tyhjyys eteen, hulluus käteen. Silloin vasta ymmärsimme ne kansan elämänehdoiksi ja otimme ne yksimielisellä ryntäyksellä takaisin.
_Kaukaa kuuluu toinen torventoitotus. Oven luona olevat katsahtavat merkitsevästi toisiinsa, Rouka ja Heljä ihmetellen.
Urmas riemuisesti_: Noin vapaudenaamun torvet pauhaavat! Varjostaa kädellä silmiään: Kas, Vuori-Mervian miehet! Terve, te asiamme uskollisimmat!
Hivelee miettien otsaansa: Mutta miksi olemme olleet niinkuin mielipuolet ja hullut miehet, miksi olemme toisiamme repineet niinkuin nälkäiset sudet paukkuvana pakkasyönä? Siksi, että meitä ovat painaneet keskeneräisyyden raskaat kirot. Olimme vasta kansakunnan raakale. Me, jotka olemme seisoneet lujin rinnoin muronnien juonia vastaan, kysymme ihmetellen miksi osa veljiämme poikkesi toisille teille? Mutta katsokaas: kansalla on itsensä suojelemisen vaisto myös sisäänpäin eikä ainoastaan ulospäin. Ulospäin! sanoimme me, ja se oli totinen tosi. Mutta veeniläisyyden kirous oli meitä painanut niin kauvan, ettei toinen osa tuntenut itseään sisäänpäin turvatuksi. Sisäänpäin! huusivat he ja erkanivat omille mutkaisille poluilleen. Vaalea nuorukainen kääntyy liikutettuna, toiset vaihtavat hiljaa jonkun sanan.
Nyt sen ymmärrämme. Kansa, joka ei ole sisältä kokonainen, ei ole ehjä ulospäinkään. Siksi ovat nämät karkeat jauhinkivet olleet tarpeen. Jumalat, kuinka karkeat ja raskaat ne ovat olleet! On silmänräpäyksen liikutuksesta vaiti.