ROUKA
Mutta mitä sanomme noille metsäläisille?
URMAS Lujasti: Te kysytte eivätkö he vielä ole kuulleet mitä täällä neljän viimeisen kuun kuluessa on tapahtunut.
ROUKA Vastauksen tiedämme: mitä laakso heitä liikuttaa, heillä on omat asiansa!
URMAS Yhä lujemmin: Te sanotte ettei ole yhtään kiveä eikä kantoa koko Merviassa, joka ei nyt liikuta jokaista! Sinä, Rouka, kerrot kuinka Niitty-Mervian ja Järvi-Mervian miehet miekan iskutta sopivat kuumaksi tulistuneen kiistansa. Te kerrotte mitä täällä on uhrattu, mitä tehty ja toimeen saatu. Te vannotte että ne, jotka näin tekevät, eivät voi sallia heidän siellä toisiaan veristävän! Nousee: Niin, itse tiedätte.
Olkoon matkanne onnekas—minä puolestani lähden huomenna
Viiron-Merviaan.
HORHOJA
Viiron Merviaan? Uskotko siitäkin jotain syntyvän?
URMAS En tällä kertaa, Horhoja. He ovat asuneet liian kauvan liittualaisten kanssa vieri vierin mitään tajutakseen. Mutta minä isken ensi loven tuohon kovaan kamaraan. Usko, toverit! Kun itse uskoo, uskovat muut.
ROUKA
Ja me uskomme! Jää hyvästi. Lähtevät.
URMAS Joka on saattanut heitä ovelle, palaa jälleen korokesillalle. Käy etualalle päin: Nyt vasta tunnen eläväni! Mervia on kuin käypä olut-allas, pohjia myöten kuohuksissa.
Seisoo hetkisen mietteissään: Kuinka kireäntäpärä tämä aika ja tehtävä on! Olemme kuin hajainen heinäsuova nälkäisten laumojen keskellä. Liittua ei koskaan unohda että olemme kerran sille veroa maksaneet. Veenia on pieni, mutta vahvuu vuosi vuodelta kuin matalajalkainen jäärä. Muronnian verot tosin eivät meitä maahan lyyhistä, mutta Muronnia vasta kokoo laajoja liepeitään.—Katsahtaa ovelle, josta joku tulee, ja huudahtaa iloisen hämmästyneenä: Orpa! Sinä, äiti…? _Rientää nopeasti vastaan.