Mertsi seisoo pitkän aikaa liikahtamatta. Käy sitten päättävästi sillanteelle, pysähtyen pöydän ääreen_: Näin nuorena kuolla…? Lapsena aina aattelin: kun kasvaisin, kun kasvaisin, tekisin tekemätöntä! Sitten tulit sinä … sitten sinun aatteesi kuin leiskuva uhrituli. Siinä se on, ajattelin! Se on sinun työsi, mutta siihen liittyy minunkin työni, veenitytön—teen tekemättömiä: liityn, heimoni liitän! Käy mietteissään eteenpäin: Tähänkö se nyt päätyikin…? Valui kuin leikatut rihmat käsistäni…
Avaa hiussiteen ja irrottaa erään suortuvan esiin: Kuinka olenkaan teitä vaalinut… Aattelin aina: hänelle, hänelle ne hoidan! Hän kerran armain käsin niitä hellii, väsyneen päänsä niille nojaa, sanoo: kauniit ovat! Saattaisin itkeä… Äänettömyys.
Hupsu olen—sinähän ne saat! Tarttuu rintavitjoissa riippuviin keritsimiin. Syvästi tuskaisena: Urmas! Lähelläsi olen nyt. Kun morsian äidilleen leikkaa suortuvan, niin emo tietää eron hetken tulleen—kun
neito armaalleen tämän nimettömän viestin lähettää, armas tietää mitä vain tuonelaiset tietävät. Työntää suortuvan keritsinten väliin.
SÄTENE Joka on seurannut jännittyneenä, sitten tuskaisena: Valio! Minä rukoilen—
MERTSI Hievahtamatta: Älä häiritse, orja!
SÄTENE
Oi, elämä on suuri, elämä on rakas—
MERTSI Kuin ennen: Onko elämä orjallekin rakas…?
SÄTENE
Jokaiselle… Kun olemme nuoria…
MERTSI Keritsimet ja suortuva vaipuvat. Tuijottaa hetken vaiti eteensä. Yhä tuskaisempana: Elämä on rakas! Miksi minulle suotiin tämä kohtalon kovuus, etten voi elää enkä kuolla… Minä—tunsin tehtävän … minäkin tahdoin nousta uhrikivelle… Synnyinkö minä liian aikaiseen…? Kädet rinnoilla ristissä, rukoillen: Jumalat, kuinka minä olen avuton!… Eikö ole … sitä elämän ja kuoleman välistä saarta … jossa voisi piillä elämää … kun se ei meidän uhristamme huoli…? Jäykistyy pää taaksepäin sanattomaksi, eleettömäksi, verettömäksi, Niin, niin se on oleva! Kietoo kuin unissaan suortuvan kätensä ympäri, tapaa toisella keritsimet, leikkaa huudahtaen hiljaisen »ah»—suoristautuu, hengittää syvään.