URMAS Nousee liikutettuna: Ette näy vieläkään minua käsittävän, ja vaaran suuruuden te liiottelette. Minä sanon »seis», vaikka toisella äänellä kuin te haluaisitte. Kaiken vieraan tuen minä hylkään, sillä lännen ystävyys on meille vaarallisempi kuin idän kavaluus! Kaiken kunnian kiillon ja aseiden kalistuksen minä jätän veeneille, sillä he voivat mennä samaa tietä kuin ovat tulleetkin, mutta meille tämä maa on ainoa paikka maailmassa. Kaiken varomattoman uhmailun minä hylkään, sillä me emme enää tahdo työntyä verisinä ja revittyinä uusia soita ja korpia kohti. Lyhyesti: alistumme välttämättömyyteen, kunnes onnellisempi päivä koittaa!
USEAT Innostuneesti: Hyvin puhuttu, hyvin!
KOVAS Liikutettuna: Onko tämä sinun järkähtämätön mielesi, Urmas?
URMAS
On. Pitkähkö äänettömyys.
KOVAS Nousee, raskaasti: Sillä tiellä emme voi sinua seurata! Eräitä muitakin nousee.
URMAS Hämmästyneenä: Ette voi…?
KOVAS
Emme, sillä sitä tietä astuen ei Mervialle koskaan päivä koita.
HORHOJA Värisevällä äänellä: Täytyykö meidän nyt erota, Urmas? Me olemme liian kauvan rinnan vetäneet… Äänettömyys.
KOVAS Käy Urmaan luo, lämpimästi: Ei, näin ei saa tapahtua, tämä ei saa olla viimeinen sana! Mutta olemme liian kiihtyneitä, jatkakaamme huomenna. Te tuumitte täällä, me muualla, ja me ehkä puhumme joidenkuiden malttavien veenienkin kanssa.
URMAS Kuohahtaen: Veenien!?