Huhutar oli kertonut kummia viestejä—siitä se väenpaljous.
»Ensi sunnuntaina kello neljän aikaan iltapäivällä», oli huhutar torveensa toitahuttanut, »tapahtuu Kohisevalla koskenlaskukilpailu!»
»Mitä?» huudahtivat ihmiset pyörein silmin, sillä Kohisevasta ei ollut vielä kukaan pölkyllä laskenut. Oli tosin kerran, kymmenkunta vuotta takaperin, ollut mies nuori ja ylpeä—joku joensuun-puoleinen—joka tahtoi uhmata ja laski vähemmän ryöpeästä alakoskesta. Laski, ja ruumiina lahden rannalle nostettiin—synkkä näky, joka sen kesän auringon ihmisten silmissä himmeämmäksi muutti.
»Mutta nyt se lasketaan!» vakuutti Huhutar ylimielisesti hymyillen. »On tällä kertaa kummassakin joukossa tavallista kummemmat laskumiehet. Syntyi kiista päälliköiden kesken, eikä siitä muuten selvitty kuin että veto lyötiin—korppukahvit koko tukkilaisjoukolle, sen päällikön maksettavaksi, jonka mies hävii.»
Koko Kohiseva oli liikkeellä, jopa joukkoja naapurikylistäkin—niin kummana pidettiin Kohisevan laskemista.
Sillalla liikutaan, puhellaan, kiistellään.
»Mikä ne nyt riivasi semmoista vetoa lyömään?»
»Juovuksissa kuuluvat olleen», joku selittää.
»Sen saattoi arvata, ei se ole selvän eikä viisaan tekoja!»
»Entäs laskijat, niistähän tässä kysymys onkin?» joku utelee.