»Oma lupansa kullakin!» tyttö vastasi.
»Sanoisin vaan», jatkoi nuorukainen niin hiljaisen hillityllä äänellä, että se kuului miltei kuiskaukselta, »että jos te, neiti, joskus huomaisitte antaneenne ruusuillenne liian suurta arvoa, niin taittakaa se pyydetty kukka ja pankaa rintaanne. Ei sen tarvitse teitä nöyryyttää, se on vain merkki että voitte pitää kulkijaakin ihmisenä.»
»Sen verran arvoa niille aina annetaan», tyttö vastasi ja katsoi nuorukaista suoraan silmiin, »että sen, joka uskaltaa niitä itselleen toivoa, sen täytyy uskaltaa muutakin kuin kukkia pyytää—sillä sellaista uskaltaa kuka kulkija tahansa.»
He katselivat silmää räpäyttämättä hetkisen toisiinsa.
»Pannaan mieleen!» virkkoi nuorukainen merkitsevällä äänellä. »Hyvästi!»
»Hyvästi!» kuului puutarhasta.
Tyttö katseli kauvan hänen jälkeensä.
»Eikä se aivan tavallinen olekkaan, siinä ne kyllä totta puhuivat», puheli hän kumartuessaan keskeytynyttä työtään jatkamaan.
* * * * *
Sunnuntain iltapäivällä kihisi Kohisevan sillalla kirjavanaan uteliasta väkeä. Kaikki eivät edes sillalle mahtuneet, vaan rantatörmilläkin liikehti sankkoja parvia.