Se oli kohteliaisuus, mutta se kuului kuin taisteluun vaatimukselta—nuorukainen tiesi sen itse hyvin.
»Onhan niitä!» tuli puutarhasta sillä äänellä kuin että minä olen valmis, odotan vain jatkoa.
»Ajattelin pyytää yhtä niistä, muistoksi kulkijalle—tuosta punaisesta metsäruusupensaasta. Ellei paljona pidetä?»
Tyttö suoristausi:
»Ei ole ollut tapana Moision aidan yli kenellekään kukkia antaa—jos lieneekin tapa sellainen muualla!»
»Jos lieneekin tapa sellainen muualla?» kertasi nuorukainen itsekseen ja tunsi verensä kuohuvan. Hän tunsi äänensävystä mitä tyttö sillä tarkotti, ja hän tiesi että jotenkin tämäntapaiseksi heidän ensi kohtauksensa täytyisi muodostua, mutta sittekin häntä hämmästytti tytön ensi iskun häikäilemättömyys.
»Ei ole tapani joka aidan takaa kukkia pyytää», vastasi hän ylpeästi.
»Eikä ole tapani kahdesti pyytää—jos lieneekin tapa sellainen muualla.
Hyvästi!»
Tyttö hämmästyi, kääntyi päin ja katsoi nuorukaiseen: juuri sellaista hän ei sentään ollut odottanut!
Nuorukainen astui muutamia askeleita, mutta pysähtyi sitte äkkiä, hypähti reippaasti ojan yli ja nojausi puutarhanaitaan.
»Sanoisin vielä jotakin—jos lie lupa puhua?» sanoi hän ja katsoi tyttöä terävin silmin.