Tyttö kumartui uudelleen kastelemaan, nuorukainen yhä läheni.
»Onkohan hän niin julkea, että uskaltaa ruveta puhuttelemaan?» tyttö uteliaana itseltään kysäsi. »Se kai olisi hänen tapaistaan. Vaan koettakoonpas!»
»Hevosen selässä ja seiväs olalla—niin isosia vastaantullaan!» päätti nuorukainen äänettömät mietteensä ja astui sivulleen vilkasematta päättävästi ohitse.
»Vai niin?» Tyttö kaatoi ajatuksissaan suuren läikän vettä syrjään.
»Sepä joltakin näytti!»
Hän katsoi pitkään nuorukaisen jälkeen—tuntui miltei vielä loukkaavammalta että hän meni noin ohitse, kuin jos olisi puhutellut.
Seuraavana iltana tyttö oli taaskin puutarhassa. Silloin nuorukainen pysähtyi.
»Iltaa!» sanoi hän kohottaen hattuaan pikemmin ylpeästi kuin kohteliaasti.
»Iltaa!» kuului puutarhasta olkapään yli—pää kääntyi vain sen verran, että pieni nurkkanen silmästä näkyi maantielle.
Äänettömyys.
»Teillä on kauniita ruusuja!» kuului taasen maantieltä.