Sillalla hiljaa puhellaan, odotellaan—Olavi etsii keksiään. Hänen takanaan sormielee kalpea tyttö levottomasti vanhahkon miehen takinlievettä ja puhuu hänelle jotakin hiljaa—hiljaa, mutta kiihkeästi.
»Minä vielä kerran pyytäisin, että se lopetettaisiin tähän», sanoo
Moisio Olaviin kääntyen. »Näittehän miten toverinne kävi!»
»Kyllähän minä sen näin, mutta kyllä minun nyt täytyy laskea!» vastaa nuorukainen niin kylmänkirkkaalla äänellä, että se miltei teräkseltä helähtää ja iskee ihmisiin selittämätöntä luottamusta.
Lähtee, valitsee pölkyn ja koettelee tarkoin sen kantavuutta—pitkänlaisen, kuorimattoman kuusen, keskipaksuisen ja silmäänpistävän syvällä uivan.
»Ihan erilaisen hevosen se ainakin valitsi!»
»Erilainen taitaa ajajakin olla!»
Nuorukainen jo lähenee siltaa—tyynesti, sanaa virkkaamatta, suoraan koskeen katsellen. Sillan luona vain kerran silmänsä kohottaa ja yhdyttää kalpean tytön katseen. Silmät hymyilevät ja pää nyökkää tuskin huomattavasti kuin tervehdykseksi.
»Onneksi olkoon!» huutavat katselijat innostuneina—että hän niin kauniisti heille hyvästi heitti.
Sillan alitse, poikkivuolteeseen—kaikkein katseet jännittyvät.
Kuohu halkee pärskähtäen, syvällä uiva puu tuskin hievahtaa—laskija niinkuin permannolla.