»Mitäkö pitänyt? Omistaa sinut kokonaan! Kaikki, taikka ei mitään!»
Tyttö oli vaiti, taistellen sisäistä liikutustaan vastaan.
»Saanko minäkin sanoa sinulle jotain?» kysyi hän hiljaa.
»Sanovaan!»
»Omistaa minut kokonaan…?» Hän pysähtyi empien, mutta jatkoi sitte kalpein huulin: »Tänään omistaa ja huomenna lähteä—ja ehkä sitte joskus muistella, että olet kerran minutkin omistanut?»
»Minä voisin vihata sinua!» näkyi nuorukaisen silmistä, mutta hän ei sanonut mitään, ainoastaan katsoi.
»Ehket sinäkään ole ollut sellainen kuin minä odotin», jatkoi tyttö tyynesti. »Jos sinä olisit sellainen ollut, niin sinä…»
»Mitä sitte?» huusi nuorukainen kiivaasti, kuin syytöstä torjuen.
»Niin sinä et … puhuisi minulle niin, kuin sinä nyt puhut», vastasi tyttö kuin välttäen. »Ja ehkä se, mistä sinä nyt olet minuun suuttunut, onkin niin … ettet sinä voi saada enempää kuin mitä sinä voit itse ottaa?» Nuorukainen katseli häntä suurin, kummastelevin silmin.
»Ja ehket sinä», jatkoi hän tuskin kuuluvalla äänellä, »voi ottaa enempää kuin mitä jaksat—pitää?»