Tyttö katsoi hämillään alas, tietämättä oikein itsekkään mitä oli sanonut. Hänen vaan oli täytynyt sanoa.
Nuorukainen katseli häntä pitkään vaijeten, ikäänkuin olisi kuullut uutta ja odottamatonta, jota hänen piti miettiä.
»Minun pitäisi itse tietää, minkä vuoksi minä en voi pitää!» sanoi hän vihdoin.
»Kyllä minä sen tiedänkin», tyttö vastasi, »Sillä sinä et tahdo pitää!» Niinkuin hieno, terävä oka olisi tunkeutunut nuorukaiseen, katkennut ja jäänyt pistämään. He katselivat toisiaan sanaa sanomatta, silmää räpäyttämättä.
»Ja jos minä tahtoisin», sanoi nuorukainen tarttuen kiivaasti hänen toiseen käteensä, »uskaltaisinko minä tahtoa?» Veri pakeni tytön kasvoilta eikä hän saanut sanaakaan sanotuksi.
»Uskaltaisinko minä?» kysyi nuorukainen uudelleen.
»Eikö jokaisen täydy itse tietää, minkä verran hän uskaltaa?» sai hän vihdoin vaivoin vastatuksi.
»Oi Kyllikki, Kyllikki, jos sinä tietäisit!» huusi nuorukainen tuskissaan ja tempasi hänen molemmat kätensä.
Mutta sitte hän taas ikäänkuin jäykistyi.
»Ja jos minä sinuun ja itseeni nähden joskus uskaltaisinkin—mutta siinä on vielä joku kolmaskin!»