»Ystävä!» virkkoi tyttö luoden hellän, kiitollisen katseen—että nuorukainen löysi niin oikean nimen sille, joka oli hänet tänne tuonut ja jonka tähden hän oli niin paljo epäilystä ja tuskaa kärsinyt.
* * * * *
Aurinko oli jo mailleen menossa. Kaksi ihmistä saapui hiljaisesti puhellen rantaan.
Siellä he vasta ikäänkuin havahtuivat ja katsahtivat toisiinsa hämmästyneinä. Joki oli tyhjä, ranta tyhjä—takaisinpaluuta ei kumpainenkaan ollut ajatellut.
»Mitä nyt?» kysyivät kummankin silmät.
»Etkä sinä voi palata tämänpuoleistakaan rantaa—sen minä kyllä ymmärrän», sanoi vihdoin nuorukainen.
»En, en minä voi kulkea koko Vähän-Kohisevan läpi ja sillan poikki—ja minun pitäisi viedä mennessäni vasikatkin kotiin.»
»Eikä täällä ole missään venettäkään?»
Metsä katsoi neuvotonna, päivännoudot toisella rannalla painautuivat miettimään.
»Minä niin mielelläni teitä auttaisin!» virkkoi joki.