»Ja Ahti aalloissa!» vastasi tyttö riemusta säteilevin silmin, heittäytyen uimaan.
»Hyvinpä sinä Vedenneito uitkin!» sanoi nuorukainen. He lähtivät rinnakkain toista rantaa kohti.
Vesi solahteli hiljalleen, tytön valkeat hartiat välähtivät tuon tuostakin laineista ja pitkä letti viisti kaarrellen veden pintaa, joka paistoi kuin keltainen kulta ilta-auringon valossa.
»Kuinka kaunista!» huudahti nuorukainen, katsoen tyttöä silmiin. »En minä ole ikänäni mitään näin kaunista nähnyt!»
»En minäkään», vastasi tyttö liikutettuna.
»Emmekä mekään!» hymyilivät puut rannalla.
»Emmekä me!» nyökäyttivät päivännoudot vastakkaisen rannan törmältä.
»Niinkuin uisimme unhotuksen virrassa», jatkoi nuorukainen. »Jossa kaikki entinen katoo, kaikki huono ja katkera huuhtoutuu pois ja me muutumme kappaleiksi sitä samaa luojan luontoa, joka ympärillämme iloitsee.»
»Niin minäkin sen tunnen», tyttö vastasi yhä enemmän liikutettuna.
He saapuivat hiljalleen rantaan.