Tytön silmät värähtivät, hän painoi kiireisesti päänsä alas.
»Kyllikki!» sanoi nuorukainen epätoivosta väräjävällä äänellä. »Älä kätke minulta silmiäsi!—Kyllikki…?» sanoi hän uudelleen, toivo ja epäilys katseessaan—irrotti hiljaa kätensä ja laski ne kuin kysyen hänen vyötäisilleen.
Tytön vartalo värähti—kädet kohoutuivat nuorukaisen olkapäille ja kietoutuivat hitaasti hänen kaulaansa.
Kuohuva ilonhurmaus valtasi nuorukaisen. Hän sulki tytön tulisesti syliinsä, kohottaen hänet kokonaan maasta—tyttö kietoi käsivartensa yhä lujempaan.
Nuorukainen katseli kuinka tytön silmäin ilme heltyi ja muuttui—häntä miltei pyörrytti ja hän päästi tytön alas.
»Saanko minä…?» kysyivät hänen silmänsä.
»Saat!» vastasivat tytön silmät—huulet yhtyivät———.
Kun hän ne vihdoin irrotti, olivat tytön kasvot niin muuttuneet, että ne olivat aivan kuin toiset—hennolle alahuulelle tirahti pienenpieni veripisara.
Nuorukainen oli pelästyksestä huudahtaa. Mutta sitte hänet valtasi selittämätön huumaus: tuo punainen oli syvimmän ja salaperäisimmän ystävyyden salaperäinen sinetti—hän joi kiihkeällä suutelolla veripisaran ja unohtui siihen suuteloon, toivoen että maailma olisi sinä hetkenä hukkunut.
Eikä hän voinut enää sanaakaan sanoa, eikä tietänyt pitikö hänen olla vai mennä. Kaikki musteni hänen silmissään, ja hän läksi kuin juopunut horjuen, uskaltamatta taakseen katsahtaa.