»Siksi, etteivät meidän ajatuksemme merkitse mitään näissä asioissa. Me kulemme kuin ilman tuulet tai taivaan tähdet toisistamme tietämättä. Ja me sivuutamme satoja puoleenkaan vilkasematta, kunnes kohtalo yhtäkkiä viskaa valittunsa kuin salaman välähdyksen silmä silmää vasten. Ja heti sinä hetkenä me tunnemme kuuluvamme toisillemme ja vetävämme toisiamme kuin maneetti rautaa—tulkoon siitä sitte onnea taikka onnettomuutta!»
»Juuri niin minä olen tuntenut, ja tunnen sen nyt yhä selvemmin», sanoi tyttö puristautuen kiihkeästi likemmäksi. »Yksi ainoa hetki sinun sylissäsi on enemmän kuin koko minun entinen elämäni!»
»Ja sinä olet minulle niinkuin kevät ja kuohuva mahla, josta minä päihdyn ja unohdan kaiken entisen. Ja minä tahdon päihtyä ja hukuttaa kaihoisen kesäni ja synkän syksyni ja ilottoman talveni kevään riemuun! Ja minä kiitän kohtaloa, joka sinut minun tielleni toi, sillä ei kukaan ole niinkuin sinä.»
»Eikö kukaan?» sanoi tyttö iloiten ja epäillen. »Kunpa minä voisin olla sellainen!»
»Sinä olet! Sillä jokainen veripisara sinussa on tulta ja rakkautta. Sinun kengänkärkesi kosketus jalkaani on enemmän kuin muiden tulisin syleily, sinun hengityksesi on kuin salainen hyväily ja sinun tuomentuoksusi huumaa minut hulluksi!»
»Älä puhu niin … en minä mitään ole, vaan sinä olet kaikki!—Mutta sano minulle, Olavi, ovatko kaikki ihmiset näin onnellisia kuin me?»
»Eivät.»
»Miksi—? Eivätkö ne osaa?»
»Eivät, sillä ne pelkäävät olla onnellisia. Voi voi, Tuomenkukka, kuinka hulluja ihmiset ovat! He kulkevat katkismus ja virsikirja kädessä silloin, kun nuoruus ja rakkaus heitä odottaa. Ja kun he ovat vanhoja ja heidän suonensa ovat lyijyä täynnä, silloin he katsovat kerjäläisen katsein taakseen hukkaankuluneeseen nuoruuteensa, ja kun he eivät voi sitä enää takaisin saada, niin he pistävät katkismuksen ja virsikirjan meidänkin käteemme.
»Niinkö se onkin…?»