»Niin se on.—Onnellinen on ihminen ainoastaan silloin, kun hän on nuori, kun elämän elohopea hänen suonissaan herkkänä juoksee! Ja uljas on ihminen, kun hän uskaltaa täysin käsin elämältä osansa ottaa, kun hän pelvotta koskia laskee ja tyrskyjä halkoo, niin että vaahtojen pirskeet kulmilla kimmeltää ja elämän kostea virve hänen kasvojaan kietoo ja kiehtoo!»
»Uskallanko minäkin sillälailla, Olavi? Sano enkö uskallakkin?»
»Uskallat, ja juuri sellaisena sinä niin kaunis ja kiehtoava oletkin.—Kaunis on ihminen, kun hän kokonaan toiselle antautuu, ei mitään kysy eikä vasta-antia odota eikä jälkitiliä ajattele, vaan sieluineen ruumiineen elämän syvässä lähteessä kylpee!»
»Juuri niin!—Ja tiedätkö, Olavi?» sanoi tyttö kiihtyneellä, väräjävällä äänellä.
»Mitä, mitä sitte?»
Mutta tyttö ei saanut enää sanaakaan sanotuksi, vaan hyrskähti itkuun ja upotti polttavat kasvonsa hänen rintaansa, nyyhkyttäen niin että hento ruumis värisi.
»Mitä—? Miksi sinä itket, minun Tuomenkukkani?»
Tyttö yhä nyyhkytti, hento ruumis värisi: »En minä itsekkään tiedä… kun en minä voi antaa sinulle niin paljo kuin minä tahtoisin!»
»Mutta sinähän olet antanut enemmän kuin minä uskalsin toivoakkaan.»
»Vaan en niin paljo kuin tahtoisin! Mikset sinä vaadi minulta enempää? Käske minut kanssasi kuolemaan, niin minä tulen ja syöksyn sinun kanssasi vaikka tuliseen järveen! Tai tukehuta minut tähän paikkaan…»