Niinkuin nuorukainen olisi istunut tulen ääressä ja tuntenut kuinka sen yhä paisuva, onnensäteinä hänen lävitseen kulkeva lämpö olisi äkkiä pistänyt tulisena kipinänä.
»Kuinka sinä nyt tuollalailla puhut?» sanoi hän melkein hätääntyneenä.
»Sehän on aivan järjetöntä!»
»Järjetöntä se onkin, mutta jos sinä tietäisit kuinka minä sinua rakastan! Sano yksi ainoa sana, ja minä jätän kotini ja isäni ja äitini, ja kulen kuin kerjäläinen jälessäsi kylästä kylään.»
»Etkö sinä ihmisiäkään häpeisi?»
»Häpeisi—? Mitä minä ihmisistä, mitä ne rakkaudesta tietävät!»
»Tuomenkukka!» sanoi Olavi kohottaen tytön päätä kuvasta ja katsoen häntä suoraan silmiin. »Olisiko se kaunista?»
»Ei, ei»—tyttö painoi päänsä alas. »Mutta minä tahtoisin tehdä, jotakin, uhrata jotakin sinun tähtesi.»
Hän oli silmänräpäyksen vaiti, mutta sitte hänen silmänsä säkenöivät:
»Olavi, nyt minä jo tiedän, mitä se on! Minä leikkaan paraimmat suortuvat hiuksistani, ja sinun pitää teettää niistä joku muisto—minä tiedän että sellaisia tehdään. Ja sinun, pitää kantaa sitä aina ja muistaa minua silloinkin, kun jo toista rakastat!»
»Voi voi sinua, Tuomenkukka! Minä en tiedä pitääkö minun iloita vai itkeä sinun tuollaisista puheistasi! Mutta sinä puhutkin, noin vain kevätyön hämyssä. Kun päivä valkenee, niin sinä ajattelet toisin.»