»En, en haudassakaan!»
»Ja kuitenkin se on niin lapsellista. Täytyykö sinunkin saada minulta joku näkyvä merkki, voidaksesi muistaa että olet ollut minun kanssani onnellinen?»
»Ei!»
»Onko se sitte minulle välttämätön?»
»Ei, ei, kun sinä kerran niin sanot! Minä olen niin lapsellinen. Anna minulle anteeksi, Olavi, äläkä ole enää surullinen—en minä muuta pyydä kuin saada vaan sinua rakastaa.»
»Ja minä sinua—ilman kysymättä, ajattelematta!»
»Niin, niin. Ja muistaa koko ikäni sitä onnea, minkä minä olen sinulta saanut, ja säilyttää sitä pyhänä salaisuutena vielä kuollessakin, ja siunata sinua…»
Mutta sitte hän kohosi kuin säihkyvä raketti kyynärpäänsä varaan:
»Kuuleppas, Olavi! Sano minulle yksi asia. Tiedätkö sinä, onko kukaan koskaan kuollut onnesta?»
»En, en minä ole koskaan semmoista kuullut. Miksi sinä…?»