»Viimeinen pari!»
Se oli epätasainen pari. Poika paksu, ahvenhartiainen savenkääntäjä; tyttö pieni, solakka, tuskin seitsemäntoista korvilla.
Poika puoleltaan pemisti suurta, rehtiä kyntömiehen kaarrosta, tyttö suikasi kuin kärppä miltei suoraan ohitse, jotta punainen pusero vilahti ja auvennut letinpää lehahti koholle ilmaan. Olavi poltalti jälessä.
»Sillälailla, sillälailla!» huudettiin joukosta.
Tyttö juoksi ensin kotvan suoraan, eikä Olavi päässyt paljoakaan lähemmäksi. Mutta sitte alkoi tyttö kaartaa kentän poikki. Olavi oijusti, lisäsi vauhtia ja pääsi jo aivan kintereille.
»Nyt, nyt!» kuului kentän laelta.
Tyttö vilkasi syrjäsilmällä hätäisesti taakseen, näki takaa-ajajan jo ojentavan kättään ja teki äkkikäännöksen. Humahdus—Olavi suikahti nurmikolle suulleen.
Tytön silmät välähtivät veitikkamaisesti, kisapaikalta helähti raikas nauru.
Se nauru olisi Olavia harmittanut, mutta hän oli tytön kääntyessä nähnyt jotain muuta:
»Jumala, sellaiset silmät! Kuinka minä en ole niitä ennen huomannut?»