'Mutta et koskaan täydellisesti! Ja he vielä vähemmin kuin sisaria—etkö sinä vielä sitä vertaa näitä asioita tunne?'
'En!'
'Kyllähän sinun pitäisi tuntea… Usko sitte minua! Kyllä kait sitä voi olla sisar kenen kanssa voi, en minä sitä tahdo kieltää, mutta ei koskaan sinunlaisesi kanssa. Ja sitte nuo sinun mustat silmäsi—minä olen niitä aina pelännyt. Ne vetävät, ja vetävät onnettomuuteen.'
'Voi voi, sisar rakas, kuinka paljo sinä mahdatkaan minua halveksia!' sanon minä ja kätken pääni hänen helmaansa, niinkuin ennen lapsena äidin helmaan.
'En minä sinua halveksi, vaan minä säälin sinua. Enkä minä voi olla nytkään sinua rakastamatta, sillä minä tiedän että sinun sydämesi on puhdas ja kaunis, mutta sinä olet heikko—niin kovin heikko.' Ja hän silittää viihdytellen minun kuumaa otsaani, niinkuin äiti ennen. 'Niin, sellainen minä olen, heikko minä olen, mutta minä lupaan…'
'Älä mitään lupaa!' keskeyttää hän miltei ankarasti ja nostaa varottaen sormensa. 'Sinä olet niin monesti itkien luvannut, ja kuitenkin aina kompastunut. Älä lupaa, vaan koeta toteuttaa!'
'Minä koetan … sinä minun oma, ainoa sisareni!' Ja minä tempaan hänen molemmat kätensä ja suutelen niitä kiitollisena kerta kerran perästä———»
»Vai on teillä sellaisiakin keskusteluja?» sanoi iltahämy.—
»Nyt minäkin jo alan toivoa, että sisaresi eläisi. Ja kunpa hän edes tuollalailla puhelisi useammin sinun kanssasi, niin ehkä sinä olisit aivan toinen mies.»
Nuori mies istui taasen mietteisiinsä vaipuneena.