»Mutta sitte hän kapsahtaa ylös ja sytyttää lampun, sillä ilta on sillävälin pimennyt. Ja hän tulee luokseni, panee kätensä olkapäilleni ja katsoo silmiini: 'Enkö saa sinua auttaa—kyllä minä ne sinun mittauslistasi osaan kirjottaa?'
Minä en virka mitään, katson vaan noihin hänen syviin, loistaviin silmiinsä: Kiitoksia, sinä ymmärrät minua—mutta sinähän oletkin Sisar-Maiju!
Hän istuu pöydän ääreen, ja minä katselen kuinka kevyesti hänen pieni kätensä liitää paperilla. Minä alan selvitellä ylösottokirjojani, ja niin vierähtää hetki toisensa perään.
Mutta sitte hän keskeyttää äkkiä kirjottamisen ja alkaa lörpötellä että sinä se vasta suuri tukkipäällikkö olet, kun sinulla on oma konttori ja oma sihteerikin. Ei kukaan ole päässyt niin nuorena tukkipäälliköksi, eikä kukaan ole niin komea tukkipäällikkö kuin sinä, jolla on oma konttori ja tällainen konttorisihteerikin pöydän ääressä.
Minun täytyy pakostakin nauraa:
'Eikä missään ole niin herttaista tyttöä kuin sinä, Sisar-Maiju!'
Sitte hän taas käy vakavaksi ja katsoo minuun niin kummallisesti, etten minä ymmärrä mitä hän tarkottaa.
'Mutta kuinka kauvan sinä oikein aijot tätä kulkurinelämää jatkaa—sitä on nyt kestänyt jo kolme vuotta?'
'Onko sitä jo niin kauvan…?' sanon minä hämmästyneenä. 'Kyllä kai sitä kestää…'
'Jos minä olisin sinun sijallasi, niin minä lopettaisin sen kerta kaikkiaan tähän. Ja me menisimme kotiin, ja ottaisimme Koskelan haltuumme ja päästäisimme vanhukset rauhaan—kyllä he ovat jo aikansa raataneet.'