Minä katson hänen silmiinsä kuin kysymysmerkki.
'Isäkö—? Ole huoletta, hän on jo aikoja sitte leppynyt. Ja sekä hän että äiti odottavat vain koska sinä tulet, sillä Heikki-veli on kuitenkin liian pehmeä isännäksi.'
'Luuletko sinä niin—?' kysyn minä ihastuneena ja hämmästyneenä.
'Enkä vain luule, vaan minä tiedän sen aivan varmaan! Ja tiedätkö, millainen puuha meitä siellä odottaa? Sinä kylvät peltoihin kylvöheinää ja rakennat uuden navetan, ja karja lisätään kolmenkertaiseksi … juuri niin! Ja mitäs sinä Isostasuosta ajattelet—koskas sinä sen aijot kuivata ja raivata?'
'Isosuo! Kuinka sinä minun ajatukseni arvaat?'
'Miksen minä arvaisi—olenhan minä Sisar-Maiju! Se on kyllä suuri yritys, isä ei ole koskaan uskaltanut käydä siihen käsiksi—mutta sinähän oletkin suurempi kuin isä, suuri ja vahva…!'
'Sisar Maiju!' huudahdan minä riemun huumaamana. 'Nyt minun täytyy saada sinua suudella—ei sinun vertaistasi ole koko maailmassa!'
… Ja me palaamme kotiin jo seuraavalla viikolla. Kaikki käy niinkuin sinä silloin suunnittelit. Karja karttuu ja pellot laajenevat, suossa heilimöi tuoksuava apilas ja Koskelan maine vyöryy yhä loitommalle. Ja me olemme niin onnellisia … sinä emäntänä ja minä isäntänä. Ja me itse käymme vähitellen vanhoiksi ja harmaahapsisiksi, mutta meidän lapsemme—oh, mitä minä nyt hourailenkaan!»
»Sitä sinun kauniinta hourettasi, josta minä toivoisin pian toden tulevan!» hymyili iltahämy, räväyttäen sysimustat silmänsä selko selälleen. »Mutta sytytä jo lamppusi—täällähän on pilkkopimeä!»