»Jos minä olisin runoilija, niin minä laulaisin laulun—syvän, sorean ja ihmeellisen laulun.
»Ja jos minä taitaisin kanteletta soittaa, niin minä sillä lauluni säestäisin.
»Sinusta ja rakkaudesta minä laulaisin. Minä laulaisin Elämänlangasta, jolla on lumivalkeat kukat. Sillä elämänlanka sinä olet, minun tyttöni—sorea ja vieno kuin elämänlanka, hellä ja liittyvä kuin elämänlanka ikkunanpielessä, ja syvä ja pohjaton kuin elämä itse!»
»Mutta sinähän laulatkin, Olavi, sillä sinun puheesi on laulua ja soittoa», vastasi nuori, hento tyttö autuain katsein. »Laula minulle vielä—en minä muuta pyydä kuin saada näin sinun jalkaisi juuressa lattialla istua ja sinun lauluasi kuunnella.»
»Jospa sinä voisitkin aina sillälailla istua!—Eikö se ole merkillistä, Elämänlanka, että minun piti sinut löytää—minun, joka jo luulin että kaikkialla olisi vain syksyn kuihtunutta, keltaista verta?»
»Syksyn keltaista verta…?» sanoi tyttö, katsoen häntä aran kysyvästi silmiin.—»Olavi, älä pahastu minuun … oletko sinä rakastanut muitakin—sinusta on puhuttu niin paljon?»
Nuori mies oli hetken vaiti.
»Ehkä minusta onkin puhumista», sanoi hän sitte alakuloisella äänellä. »Mutta sano sinä, Elämänlanka, minulle, etkö sinä voikkaan rakastaa minua täydellisesti ja kokonaisesti, tietäessäsi että olen joskus muitakin rakastanut?»
»Ei, ei—en minä sitä tarkottanut», sanoi tyttö hyväillen hiljaa hänen polviaan. »En minä itseäni ajatellut…»
»Vaan…?»