He katselivat tuokion toisiaan äänettöminä.
»Niin, kyllä minä ymmärrän—minä ymmärrän sinun katseestasi kaikki!»
Hän silitteli kuin viihdytellen polveansa vasten lepäävää tytön päätä:
»Elämä on niin ihmeellistä. Ja ihminen itse on kaikkein ihmeellisin arvotus. Minä olen rakastanut, mutta nyt minä olen niinkuin ihminen, joka on vain nähnyt unta kummallisista seikkailuista.»
»Mutta oletko sinä silloin oikein todella heitä rakastanut … minä tarkotan: antanut kaikki, mitä sinulla on ollut—voiko sitä sellaista antaa kuin kerran?»
Se tuli hiljaa, mutta niin kiinteän värähtelevästi, että nuori mies jäi äänetönnä eteensä tuijottamaan.
»Kuka sen ymmärtää!» sanoi hän hetkisen päästä.
»Minä luulin kaikki saaneeni ja kaikki antaneeni ja olevani köyhä kuin kerjäläinen. Mutta sitte ilmestyit sinä minun eteeni, niin erilaisena kuin muut ja sellaisia salaisia aarteita täynnä, ettei kukaan ole minulle ennen sellaisia antanut. Ja minä itse tunnen olevani jälleen rikas, nuori ja koskematon, niinkuin vasta nyt astuisin elämän kynnyksen yli.»
»Niinkö—?… Niin niin, rikas sinä oletkin kuin ruhtinas … ja minä olen sinun halpa orjattaresi, joka istun sinun jalkaisi juuressa. Mutta kuinka ihminen voi olla niin rikas, ja mitenkä se on se koko asia, sitä minä en ymmärrä?»
»Tiedätkö, Elämänlanka, mitä minä luulen? Minä luulen että ihminen on aivan mittaamattoman syvä ja rikas, että hän on niinkuin luonto, joka on aina nuori ja vain kehityskausia vaihtaa. Luulen että kaikki, mitä minulle on tätä ennen tapahtunut, on ollut vain kuin keväisen mahlan kuohua. Ja nyt vasta on tullut kesä, se tyyni, lämmin ja onnellinen kesä. Minä olen ollut niinkuin sadun linna, jonka valtasaliin ei kellään ole ollut avainta. Vain sinulla oli avain—muut ovat olleet esikamareissa, sinä vasta saliin astuit.»