Lamppu oli sytytetty, pieni tuli palaa lekotti uunissa.
Tyttö istui tapansa mukaan lattialla, pitäen rakastettunsa jalkoja sylissään—sylissään ja hellästi esiliinaansa käärittyinä, ikäänkuin ne olisivat kuuluneet hänelle.
»Tee sinä vaan työtäsi, en minä sinua tahdo häiritä», puheli tyttö. »Minä vaan näin lämmitän sinun jalkojasi ja katselen täältä salaa kuinka kaunis sinä olet.»
Olavi loi häneen nopean, lämpimän silmäyksen ja jatkoi työtänsä.
»Kuuleppas, Olavi!» sanoi tyttö hetkisen päästä. »Mitäs minä sitte sylissäni pidän, kun sinä olet mennyt…?»
Hän katsoi rakastettuunsa avuttomana, kuin neuvoa pyytäen.
Nuori mies liikahti levottomasti, aivankuin olisi kirjottanut väärän numeron, jota oli vaikea saada pois.
»Sinä et tietenkään pidä mitään», sanoi hän tuokion kuluttua kepeää leikillisyyttä tavottavalla äänellä. »Eihän sinulla ennenkään ollut mitään.»
»Niin ennen, mutta nyt—nyt pitäisi olla!»
Tytön ääni värähti niin kummasti, että nuori mies tahtomattaan ailahti, laski kynän pöydälle ja katseli äänetönnä pesässä palavaan tuleen. Niinkuin hän olisi puhellut lapsen kanssa—syvän, ihmeellisen lapsen, joka käsitti ja tunsi paremmin kuin moni aikuinen. Mutta niinkuin hän kuitenkin olisi lapsi ja nyt alkaisi tehdä itsepintaisia lapsenkysymyksiään, joihin aikuisen oli vaikea vastata lapsen mieltä pahottamatta.