Tyttö katseli häntä pitkään, tutkivasti.
»Älä ole pahoillasi, Olavi», sanoi hän lämpimästi. »Minä olen niin lapsellinen. Tee sinä jälleen työtä, teethän? Muuten minun on niin vaikea olla.»
»Kuinka sinä olet hieno!» sanoi nuori mies, puristaen liikutettuna hänen kättään. »Kyllä minä vielä puhun sinun kanssasi tästä asiasta, mutta toiste—ymmärräthän?»
»Kyllä—toiste, toiste. Älä ajattele sitä enää.»
Mutta Olavin korvissa kumisi omien sanojensa onttous—niinkuin hän olisi sanonut vain jotain sanoakseen, lasta viihdytelläkseen. Hän otti jälleen kynän käteensä, mutta ei ruvennutkaan työtään jatkamaan, vaan aivan ajatuksissaan piirtämään ylösottokirjansa laitaan neliötä ja sen keskelle suuria kysymysmerkkejä.
Tyttö lähentihe, painoi poskensa hänen polveaan vasten ja ummisti silmänsä. Mutta ajatus teki ankaraa työtä, ja hänen silmissään paloi äkkinäisen mielijohteen lieska, kun hän kohotti päänsä.
»Olavi!» sanoi hän innostuneesti. »Onko sinulla kovin kiire?»
»Ei—mitä sitte?» Hän ymmärsi heti äänestä, että tytöllä oli jotain erikoista.
»Minä vaan muistin erään vanhan tarinan ja minä niin mielelläni kertoisin sen sinulle nyt.»
»Oi kerro, kerro!» huudahti Olavi kuin raskaasta taakasta vapautuneena. »Sinä oletkin ainoa tyttö, joka osaat tarinoita kertoa ja itsekkin satuja sepittää.»