»Ei tämä ole minun sepittämäni, minä olen sen muilta kuullut», vakuutti tyttö.
»No, mitenkäs se alkaa?» sanoi Olavi hilpeästi, ottaen hänen molemmat kätensä omiinsa. »Oli kerran … eikös niin?»
»Juuri niin, aivan niillä sanoilla. Oli kerran tyttö ja poika. Ja ne rakastivat toisiaan, varsinkin se tyttö rakasti niin, ettei sitä voi kielin kertoa.»
Hän katsahti Olavin silmiin, nähdäkseen minkä vaikutuksen kertomuksen alku teki.
»Kauniisti alkaa», virkkoi Olavi. Mutta hänen mielessään alkoi itää salainen ajatus.
»Ja he istuivat lehtojen rinteillä ja vanhojen koivujen alla ja kertoivat toisilleen onnestaan. Mutta se tyttö ei voinutkaan saada sitä poikaa omakseen, vaan heidän täytyi erota. Ja pojan täytyi matkustaa kauvas pois, ja tyttö tiesi ettei hän saisi enää koskaan armastaan nähdä.»
Olavin silmät avartuivat ja hänen salainen ajatuksensa alkoi ottaa juurta. »Jatka, jatka, kuinkas sitte kävi?»
»Sitte tyttö sanoi pojalle, juuri ennenkun heidän piti erota: 'Pane minuun joku merkki, että minä tuntisin olevani aina sinun omasi, ettei kukaan voisi sinua minun sydämestäni riistää!'
Poika mietti hetkisen. 'Mihinkäs minä sen merkin panen?' kysyi hän tytöltä.
'Tänne, sydämen kohdalle!' sanoi tyttö.