Ja tyttö paljasti rintansa, ja nuorukainen veti tupestaan puukon ja piirsi sen terävällä kärellä sydämen kuvan hänen rintaansa juuri sydämen kohdalle…»
Vieno väristys kävi tytön läpi.
»Ja pani siihen merkkiin väriä, niinkuin merimiehet laittavat ankkurinkuvia käteensä. Ja kun hän oli saanut sen valmiiksi, niin hän suuteli sitä merkkiä—ja he erosivat.»
Nuori mies tunsi itsensä liikutetuksi—nyt hän jo ymmärsi…
»Entäs sitte?» sanoi hän hiljaa. »Mitenkä sitte kävi tytölle, jolla oli merkki sydämen kohdalla, ja pojalle, joka sen piirsi?»
»Pojalle—?» sanoi tyttö hämmentyneenä ja koetti miettiä.—»Siitä ei minun tarinani tiedä enää mitään, se kertoo vaan tytöstä.»
»Niin, niin, onhan se luonnollista, sillä poikahan meni», sanoi Olavi.
»Vaan tyttö?»
»Tyttö katseli sitä merkkiä joka ilta riisuutuessaan ja joka aamu pukeutuessaan, ja oli niin onnellinen, sillä hänestä tuntui että poika yhä vielä oli sen merkin kautta hänen luonaan. Mutta sitte hänen vanhempansa vaativat hänen menemään naimisiin. Ja vaikkei tyttö tahtonut, niin hänen kuitenkin täytyi. Mutta hän ei rakastanut sitä miestä, vaan katseli aina salassa rakastettunsa merkkiä ja kuiskaili sen merkin kautta hänen kanssaan—ja oli onnellinen.»
»Ja mies? Eikö hän mitään huomannut?» kysyi Olavi jännittyneenä.
»Ei—eivät miehet tavallisesti sellaisia asioita huomaa. Mutta sitte sille tytölle syntyi siitä miehestä lapsi … niin, tyttö hän vieläkin oli, sillä hän oli rakastetulleen uskollinen. Ja sillä lapsella oli aivan samanlainen merkki ja aivan samalla kohdalla.