Mies näki sen merkin. 'Mikä se on?' kysyi hän kylmällä äänellä.
'Se on syntymämerkki', vastasi tyttö.
'Älä valehtele!' huusi mies. 'Se on perintömerkki, ja paljasta paikalla rintasi!'
Tyttö ei tahtonut, sillä hänen mielestään ei sillä miehellä ollut mitään tekemistä sen merkin kanssa. Silloin miehen hahmo mustui ja hän repäsi tytön vaatteet rikki. Mutta nyt ei tyttö enää halunnutkaan sitä merkkiä salata, vaan seisoi suorana ja vastasi, kasvot lumivalkoisina, ennenkun mies ennätti kysyäkkään: 'Se on minun nuoruudenrakastettuni merkki, että minä aina hänen omansa olisin—ja niin minä olen ollutkin!'—Silloin miehen silmät leimahtivat, ja sanaakaan sanomatta hän veti puukkonsa ja iski sen merkin läpi hänen rintaansa…»
Hän aikoi vielä lisätä jotakin, mutta ääni petti—hän tunsi kuinka
Olavin polvet värisivät hänen rintaansa vasten.
»Hyvin sinä kerroit», sanoi nuori mies tukehtuneella äänellä. »Mutta se loppu oli niin kamala.»
»Ei, ei se kamala ollut, vaan ihana! Ei tyttö muuta halunnutkaan, vaan kuoli hymy huulillaan, niinkuin ainoastaan onnelliset kuolevat.—Eikä se vielä siihen loppunutkaan, sillä on vielä jatkoa!»
»Vielä jatkoa—?» huudahti Olavi hämmästyneenä, voimatta aavistaa mitenkä tyttö aikoi tarinansa lopettaa.
»Niin», jatkoi kertoja, »sillä tyttö tuli nyt kuolemansa jälkeen taivaan portille. Ja siellä oli pyhä Pietari vastassa, niinkuin se aina on.
'Et sinä tänne pääse', sanoi Pietari, 'sillä sinulla on nuoruuden himon merkki rinnassasi!'