»Älä antau, älä antau kengätönnäkään!» kiihottivat tytöt. Tyttö puhaltihe uudelleen juoksuun. Olavi kenkä kädessä.
Sitä kelpasi katsella! Se ei ollut enää tavallista leskenjuoksua, se oli kiistaa voitosta tai tappiosta—kiistaa, joka kiihdytti katselijoitakin ja jakoi ne kahteen puolueeseen.
Tyttö kiisi kuin sukkula. Solakka varsi oli sirossa kaaressa ja pää uljaasti koholla. Letti oli auvennut kokonaan ja hajautunut tukka hulmuili kuin vaalea harja pitkällä jälessä. Punainen sukka vilahti tuon tuostakin helman alta.
Eikä se ollut Olavistakaan enää tavallista leskenjuoksua. Nyt ei ollut kysymys vain parikkaan saavuttamisesta, vaan nuoren villivarsan kesyttämisestä—tulisilmäisen, vaaleaharjaisen, punasukkajalkaisen villivarsan.
He saapuivat kentän vasempaan laitaan, juoksijain väliä oli enää vain sylen verran.
Vihdoinkin! ajatteli Olavi, pitäen varalla milloin tyttö kaartaisi ylöspäin.
Vaan tyttöpä kääntyi taasenkin alaspäin. Ja siinä käänteessä näki Olavi semmoista, jota hän ei ollut koskaan ennen nähnyt—tytön lantion kaarroksen, notkeain vyötäisten taivahduksen ja pään sorean heilahduksen taaksepäin. Hän oli niin lähellä, että tytön hiukset hulmahtivat aivan hänen kasvojensa editse—hän ei tiennyt varmaan sattuivatko ne, vai ilmako se vain poskille värähti. Ja tytön silmistä pilkahti säihkyvä sädekimppu, joka ilkamoi, kutsui ja kiihotti.
Gaselli! välähti Olavin mieleen—kuva jostakin ennen lukemastaan kirjasta. Gasellin silmät, gasellin sorja juoksu. »Gaselli!» pääsi häneltä ääneen kuin voitonhuuto ja hän kiisi kuin hurja jälessä.
Tyttö kirmasi vinosti kentän toisessa päässä olevan pienen kummun rinnettä ylös.
»Kas, kas!» kuului kisapaikalta. »Sepä jäniksen-ajoa!»