»Kyllä minä vakaumuksesta sanoin!» vastasi nuori rouva terävästi.
»Siinä tapauksessa minä pyytäisin kysyä mitä hyötyä tuosta 'jostakin' on meille ollut? Sitäkö että punastumme, koska meitä on opetettu punastumaan? Tai että huulemme sanovat 'ei', vaikka silmämme huutavat: 'minä odotan!' Emmekö me kaikista siveyssäännöistä huolimatta ole valmiit mihin tahansa, kun se 'oikea' tulee? Emmekö me ole levottomia kuin kompassin neula, kunnes näytämme pohjoista, s. o. sitä, mitä sydämemme janoo?»
Nuori rouva katsoi hämmästyneenä—sillälailla hän ei ollut kuullut vielä kenenkään puhuvan. 'Mikä hän oikein on, tuo mies, ja mitä hän tahtoo? Miksi minä rupesinkaan hänen kanssaan sellaisesta asiasta keskustelemaan?'
»Ja vaikka minun täytyisikin myöntää, että on tapauksia, jotka oikeuttavat puhumaan, niinkuin te nyt puhutte», sanoi hän kuin torjuen, »niin minun samalla täytyy sanoa että se ei sovi kaikkiin. Ne ovat hetkellisiä tunteita ja suurin osa ihmisiä ne hillitsee, tietäen että niin on parempi.»
»Miksi parempi, sanokaa: kun niin on käsketty!» huudahti nuori mies ja iva ja uhka väikehti hänen suupielissään. Juna pysähtyi asemalle ja joukko työmiehiä työntyi vaunuun—nuori rouva huoahti helpotuksen huokauksen. Mutta miehet huomasivat välioven päällä olevan vaalean sinisen taulun, ja nauraen ja 'naisten karsinasta' sukkeluuksia lasketellen mennä kolistivat he toiseen vaunuun———.
———»Minä taasen loukkasin teitä», sanoi nuori mies omituisella verhotulla äänellä. »Mutta älkää itseänne ajatelko—jos teidän avioliittonne on onnellinen, niinkuin se on, niin miksemme silti voi puhua asiasta yleensä, ajattelematta että te olette naimisissa ja minä naimaton, vaan ainoastaan—niinkuin kaksi ihmistä?»
»Niin, niin, niinhän se on», sanoi nuori rouva, mutta hänen levottomuutensa yhä kasvoi. 'Arvaako hän jotakin, tarkottaako hän jotakin? Minusta tuntuu kuin hänen äänessään väreilisi iva?'
»Minä en tahdo ketään loukata tai lausua ainoatakaan halventavaa sanaa», jatkoi nuori mies hillityllä äänellä. »Mutta pitäisikö meidän vaijeta nähdessämme satojen syöksyvän onnensa hautaan kuin kalat mertaan? Vai tahdotteko väittää että merta on kalojen oikea koti—senvuoksi että se on vedessä?»
»Te ette saa puhua tuollalailla!» huudahti nuori rouva tuskaisella äänellä. »Teidän vertauksenne ontuu, eikä vain onnu, se on kokonaan väärä! Teidän pitää ymmärtää että minä ja minun kanssani tuhannet kunnioittavat sitä, mitä te uskallatte sanoa onnen haudaksi.»
Nuori mies loi pitkän, miltei säälivän katseen: