Hän keskeytti, sillä junapalvelija tuli vaunuun lamppuja sytyttämään, mutta jatkoi sitte matalammalla äänellä.
Liekit syttyivät, kylmä puu sai lämpimän sävyn, koko vaunu muuttui kodikkaaksi——.
——»Ja minun mielestäni», vastasi nuori mies miltei kuohuvalla lämmöllä, »se on koko meidän elämämme päätekijä, josta meidän kohtalomme riippuu yhtä tinkimättömästi kuin vuodentulo taivaan ilmoista.—Vaan sitähän ei sovi sanoa!»
»Ja miksikä ei, jos se kerran totta on?»
»Siksi, ettei tässä ole kysymys totuudesta, vaan hyvinkasvatetuista lapsista, joille haikara tuopi veljet ja sisaret ja aapiskirjan kukko lahjottaa pikkulantit», jatkoi hän miltei karmivan ivallisesti. »Rakkaus, sehän on pieni kiltti lapsi, jota me kasvatamme ja koulutamme kuin koiranpenikkaa—suokaa anteeksi ruma sana! Sitä siistitään ja kammataan, opetetaan sokerinpaloja ottamaan ja kiittämään … sitte huopatassut jalkaan, punainen silkkinauha kaulaan, nyt kaduille ja kujille ja talutusrihma ensimäisen vastaantulijan käteen: katso, tuleva haltijasi, jota sinun pitää kuolemaasi asti rakastaa!»
Nuori rouva puri huultaan, voimatta estää hymykuoppiensa väreilemistä.
»Ettekö puhu liian rajusti, ettekö suorastaan liiottelekkin?»
»Ehkä—suokaa anteeksi, jos loukkasin tunteitanne. Ja kuitenkin minun täytyy sanoa että se on tämä pieni lapsi, joka taluttaa meitä, emmekä me häntä. Me olemme ylpeitä kuin jumalat, mutta rakkauden edessä me matelemme matoina maassa. Me miehet olemme voimakkaita kuin leijonat, mutta kuitenkin voi hento tyttönen yhdellä suortuvainsa hapsella vetää meidät vaikka kadotukseen. Ja mitä teihin naisiin tulee … niin, siitähän minulla ei ole oikeutta mitään sanoa.»
Juna kiiti sillan yli—puhujain ääni hukkui teräskiskojen säestykseen———.
———»Sanotteko niin vakaumuksesta», kuului taasen nuoren miehen kiinteä ääni, »vaiko ainoastaan senvuoksi, että olemme maailman ajan sellaiseen puhetapaan tottuneet?»