»Eikö jokaisen sovi lausua vapaasti mielipidettään?» sanoi nuori rouva. »Minä puolestani ainakin olen iloinen tavatessani ihmisiä, joilla on mielipiteitä.—Muuten», jatkoi hän matalammalla äänellä, leikillinen hymy haaveilevissa silmissään, »luulin minä teidän voivan lausua minulle ajatuksenne lupaa kysymättä—eihän meidän ensi tapaamisemmekaan sattunut aivan luvan perusteella.»
»Vieläkö te sitä muistelette?» nauroi nuori mies. »Sehän kuuluu kokonaan—herra Hanssonin 'Amorin' ansioluetteloon. Minkä minä sille voin, ettei herra 'Amor' suvaitse ymmärtää luvasta ja sopivaisuudesta vähääkään, vaan syöksyy teidän kimppuunne ja minä itseäni esittelemättä riennän avuksenne.»
Hän sanoi sen niin leikillisellä hilpeydellä, että nuori rouva ei voinut olla nauramatta.
»Teidän miehenne sitte on niin hyväntahtoinen, että kutsuu minut teidän kotiinne, ja te, rouva, suvaitsette tuon pikku tapauksen johdosta olla minulle, sivistymättömälle tukkilaiselle, ystävällinen—se asia on ollut ja mennyt, kyllä minä aina asemani muistan.»
Nuori rouva katsahti häneen pitkään, terävä pilke silmissään:
»Miksi puhutte tukkilaisesta ja sivistymättömästä? Teidän huulillanne se kuuluu pikemmin ylimielisyydeltä ja ivalta kuin vaatimattomuudelta.»
»Niinkö—?» Siinä tapauksessa pyydän anteeksi—se ei ainakaan ollut tarkotukseni. Ja minä kiitän teitä, rouva, siitä suosiosta, että puhelette minulle niinkuin ei tässä istuisikaan tukkilainen ja hieno rouva, vaan ainoastaan kaksi ihmistä.»
»Aivan niin—kaksi ihmistä, kuinka sattuvasti te sanoittekaan!»
Nuori mies loi häneen nopean, tutkivan syrjäkatseen ja hänen suupielissään väreili taasen ylimielisyys, salattu iva ja uhka.
»Ja se asia», puheli hän aivankuin muuttuneella äänellä, »josta meidän keskustelumme lähti, sekin koskee kahta ihmistä, niitä ihmistenvälisiä suhteita, joissa kolmannella ei ole mitään sanomista.—Sanotteko rouva…»