»Itse sinä itseäsi piinaat! Katso tarkemmin: 'ynnä muuta', 'ynnä muuta'…»
»Älä piinaa minua!» karjasi Olavi kuin sydämeen haavotettu peto, tempasi peilin pöydältä ja lennätti sen uunia vasten, niin että sirpaleet helähtivät lattialle.
Hän oli ponnahtanut seisoalleen. Veri kuohui ja silmissä paloi tumma lieska.
»Entä sitte—?» huusi hän uhmaavalla äänellä ja jalkaansa lattiaan polkaisten. »Itse minä merkkini kannan—ja kannan pää koholla!»
Sanoi, tempasi hattunsa ja syöksyi tuulena ulos.
18. KAKSI IHMISTÄ
Juna juoksi, penger jyrisi, vaunut hiljaa keinahtelivat.
Eräässä vaununosastossa oli ainoastaan kaksi ihmistä. Toinen oli nuori rouva, jonka suuret, siniset silmät näyttivät alati katselevan jonnekkin kauvas—häntä vastapäätä istui nuori mies.
——-»Siinä te epäilemättä olette oikeassa», vastasi nuori mies. »Ja siitä ehkä olisi paljokin sanomista—vaan tuskinpa minun sopii ruveta teidän kanssanne sellaisesta asiasta keskustelemaan…?»
Hän sanoi sen lämpimällä ja kunnioittavalla äänellä, mutta hänen suupielissään väreili salattu ylimielisyys ja uhka.