»Enemmänkin niitä on! Ja tahdotko nyt tietää mitä ne merkitsevät?»
»En!»
»Sen arvaan, vaan minäpä sanon, ettei mitään unohtuisi!—Ensimäinen?»
»En minä tiedä.».
»Sinä kyllä tiedät: säihkyvät silmät!»
Se oli niinkuin ruoskan läjähdys, joka sai hänen vaistomaisesti painamaan päänsä alas—ja niitä seurasi toinen toisensa jälkeen:
»Solakka vartalo ja hyväilevät suortuvat!—Kyyneleitä ja tyhjiä lupauksia!—Kauneudenjanoa!—Valeveljeyttä!—Vallotushalua ja itsekkyyttä!—Sammuvia lapsuudenääniä!—Mielikuvituselämää ja itsensäpettämistä…!»
»Jo riittää!»
»Ei vielä, on vielä 'ynnä muuta', 'ynnä muuta', jota tuskin muistatkaan.»
»Älä piinaa minua!» huusi Olavi kuin uhaten.