Nuori mies nousi nopeasti, otti liinan ylös ja ojensi sen rouvalle.
Mutta hän ei ainoastaan ojentanut, vaan tarttui samalla hänen käteensä.
Käsi värisi ja vääntelihe kuin tuskissaan—kaksi suurta sinistä silmää
katsoi häneen avuttomina.
»Ettekö pelkää minua?» huusi nuori mies miltei rajusti, tarttuen hänen toiseenkin käteensä.
Tuskainen, tukehtunut huokaus—nuoren naisen rinta kohoili kiihkeästi kuin väsyksiin ajetun otuksen ja hän puristi tietämättään nuoren miehen käsiä, niinkuin hukkuva puristaa epätoivoissaan mitä käsiin sattuu.
Nuori mies tempasi hänet lähemmäksi ja hänen kätensä, jotka yhä pitivät rouvan käsistä, kaartuivat taaksepäin sulkeakseen värisevän naisen syleilyyn.
Niinkuin ukonvasama olisi samana hetkenä piirtänyt hänen selkärankaansa pitkin, karsinut oksat ja polttanut ytimen. Hän päästi äkkiä kädet irti ja painui itse lysähtäen penkille.
»Kurjaa!» huusi hän ja löi raivostuneena otsaansa. »Miksi matkia roomalaista, kun en kuitenkaan ole roomalainen! Ja tuskinpa tekään tahtoisitte olla mikään sabinitar!»
Veri oli paennut nuoren rouvan kasvoilta ja hänen silmissään kuvastui jähmettynyt tuska ja neuvottomuus.
»Me olemme kurjia kaikki tyyni!» puhui nuori mies kuohuvalla raivolla. »Niin kurjia, että jos meidän lävitsemme voitaisiin nähdä, niin me emme uskaltaisi astua toistemme eteen. Me olemme sairaita, ja meissä on himoa ja salapahantekijän halua, mutta oikeata roomalaista verta ei pisaraakaan!»
»Älkää puhuko enää!» nyyhkytti nuori rouva nenäliinaansa. »Jos te tietäisitte kuinka onneton, kuinka äärettömän onneton minä olen…»
»Miksen minä sitä tietäisi, me olemme kaikki onnettomia!… Minä tiesin että te ette rakasta miestänne kokonaisesti!»