Kuuma veri syöksähtää Olavin kasvoihin. Hän tuntee kiihkeätä halua tarttua oveen ja temmata se pihtipielineen kadulle—kaikkiin koko katuvarren rakennuksiin ja hajottaa ne maan tasalle.
Ihmetteleviä päitä siellä täällä ikkunoissa. Niinkuin hän olisi pahantekijä, joka on yrittänyt murtovarkautta keskellä päivää—hän rientää miltei juosten keskikaupungille.
Siellä hänet tapaa uudelleen raivo—loukatun ylpeyden ja uhman raivo: 'olenko minä karjapoika?'
Rivi ajureita. Eräs kääntyy päin: »Pitäisikö olla?»
»Ei!»—Miten arvokkaan ja puhtaan näköiset kasvot niillä onkaan!
Rivin päästä hän sen vihdoin löysi—lihavan, punaisen naaman ja hätäräiset, vilkkuvat silmät.
»Kyllä vaan, kyllä tunnen!»—kiiluva silmä iskee tutunomaisesti. »Nuoria tyttöjä, hienoja tyttöjä, eikä rahalla väliä—niinkö?»
»Niin.»
»Herra on hyvä ja istuu!»
Katu jyrisee.—Niinkuin hän olisi saanut hyvinansaitun hyvityksen.