»Minä olen sen keväistä mahlaa juonut valkeanvälkkyvistä maljoista, ja minä olen sen kuohuvaa olutta juonut punasenhohtavista laseista, miksen minä joisi sen väkevää taaria tummista tuopeista ja maistaisi sen humalluttavia pohjasakkoja—minä, niinkuin muutkin!»
»Sillä juoda meidän pitää, kun kerran olemme makuun päässeet; elämän kuiluihin kurkistaa meidän pitää, jos tahdomme elämää lähteitään myöten tuntea—juoda hymyilevin huulin ja kulkea tietämme kohotetuin otsin!»
»Malja pohjaan, ja naura elämälle—ei sekään sinua itke!»
Ja nuori mies kulki ripein askelin laitakaupungin katuja ja saapui sille kadulle, jonka varrella pienissä huoneissa täyteiset lasit helmeilevät, puolihumalaiset tytöt istuvat miesten polvilla ja ihmiset suitsuttavat sille jumalalle, joka ei tule koskaan tyydytetyksi.
Kirkas, kuulakka kesäilta. Päivän äänet olivat sammuneet, kadulla ei liikkunut ketään. Niinkuin nyt olisi ollut sunnuntai-ehtoo ja ihmiset valmistautuneet iltakirkkoon—hän yksin päivästä erehtyneenä kulkenut arkitamineissa työhön.
Korkea, kapea ovi, sen keskellä pieni luukku. Mutta hän kulkee kuin osotteesta epävarmana pysähtymättä ohitse, tuntien kuinka rinnassaan kuristaa ja jyskyttää.
Se kuohutti. Hän kääntyy harmistuneena ympäri, rientää miltei juosten ovea kohti ja kolkuttaa hätäisesti.
Ei risahdusta. Niinkuin tuhat silmää tähystäisi hänen selkänsä takana, tuhat ilkkuvaa silmää, joiden katseita hänen pitää päästä pakoon. Hän kolkuttaa toisen kerran, rajusti ja hermostuneesti.
Lyhyt, kiusallinen hetki. Sitte ovenkäyntiä ja nopeita askeleita—luukku lennähtää auki.
»Hva' ä' de' för en drummel?» huutaa kimakka naisen ääni. »Bråskar de'? Packa dej i väg, din slyngel, och de' på eviga minuten!» Luukku lentää paukahtaen kiinni.