»Ettekö voi muuta sanoa—ainoatakaan lohdutullista sanaa?» kysyi nuori rouva kuin epätoivoksi kivettyneenä.
»En—tai ehkä sentään—ja aivan varmaankin! Teillä on lapsia, joita ette sano rakastavanne, mutta ne rakastavat teitä ja odottavat äitiään kotiin. Niissä on teidän vertanne, ja ne ovat lapsia, vaikkapa olisivat ventovieraitakin. Kasvattakaa niistä uutta polvea—tästä vanhasta ei ole muuta kuin leikata ja pätsiin heittää! Kasvattakaa heistä sellaisia, jotka uskaltavat ottamalla ottaa sen, jota rakastavat, ja pitämällä pitää, vaikka maailma kaatuisi ympäriltä. Siinä on teille rakkauden-ihannetta kylliksi… Kuulitteko? Juna vihelsi!»
Hän nousi, tempasi rahalaukkunsa penkiltä ja heitti sen olkapäänsä yli.
»Ja nyt, rouvani, eroavat meidän tiemme! Suokaa minulle anteeksi—te silläpuolen aidan ette ymmärrä miten revityitä me tälläpuolella olemme. Hyvästi, minun tieni viepi markkinoille! Jos muistelette, älkää pahoin muistelko.» Hän puristi värisevää, kylmältä tuntuvaa kättä. Rouvan huulet värähtivät, mutta hän ei saanut sanaakaan sanotuksi.
Hattu heilahti ja nuori mies riensi nopeasti vaunusta ulos.
Nuori rouva näki hänet vielä vilaukselta ikkunan läpi hämärällä asemasillalla. Mutta sitte hän ei nähnyt enää mitään—kuuma virta himmensi hänen silmänsä.
»Mikä hän oli…?» kysyi nuori rouva ajatuksissaan, vaipuen väsyneesti penkille.
»Hän oli sittenkin roomalainen!» vastasi hän hetkisen päästä.—»Tai ainakin enemmän roomalainen kuin yksikään niistä, joita minä olen nähnyt…»
19. MALJA POHJAAN!
»Minä tahdon kohottaa elämän vaahtoavan maljan huulilleni ja juoda sen yhdellä siemauksella pohjaan!» puhui nuori mies itsekseen.