»Ja miksen minäkin voisi olla rehellinen teitä kohtaan. Minun suhteeni mieheeni ja lapsiini ja minun haaveeni ja toiveeni te olette lukenut kuin kirjasta. Ja mitä siihen kolmanteen tulee … niin, te ette voi ymmärtää millaista elämää minä olen elänyt—meitä on satoja, jotka elämme vuosikausia sellaisten lörpötysten varassa. Sellainen on minun kohtaloni ollut, ja minä olen vain pelännyt ja vavissut että jos minä joskus tapaisin sen, josta minä olen haaveillut, mitä sitte? Mutta te … te olette tahtonut repiä ne haaveet hajalleen. Tahdotteko sanoa ettei 'ihannetta' olekkaan?»
»Tahdon, sillä me olemme kaikki raukkoja! Toiset meistä eivät uskalla ryöstää muuta kuin silmillään, toiset kyllä riistävät käsinkin, mutta he ovat kuin salavarkaat, jotka jättävät saaliinsa heti kun joku heidät huomaa. Jos me olisimme oikeita roomalaisia, niin me astuisimme teidän eteenne, olittepa naineita tai naimattomia, ja sanoisimme: sinä olet minun ja minä sinut otan! Ja te voisitte turvallisina luottaa sellaisiin miehiin. Mutta sellaisia ei ole, ja te turhaan odotatte roomalaisianne.»
»Ja mikä tämän kurjuuden ja toivottomuuden loppu on?» kysyi nuori rouva.
»Kurjuus! Sillä me olemme hulluja ja sairaita, ja se jota me lääkkeeksi luulemme, rakkaus, se on meissä yltynyt tuleksi, joka ei lämmitä, vaan polttaa ja kuluttaa, niinkuin tuli kuluttaa puun.»
Puhe katkesi. He istuivat alakuloisina ja masentuneina———.
———»Vain yhden kohdan minä tiedän koko rakkauselämässä, joka on kaunista ja puhdasta», puhui taasen nuori mies. »Sallitteko että minä sen sanon? Ehkä te ymmärrätte minua—toinen onneton toista onnetonta.»
»Oi sanokaa!» huudahti nuori rouva. Ja hän näki kuinka noihin äsken tulisina hiilinä hehkuviin silmiin kohosi vieno, surumielinen kimallus—hän tuli siitä niin liikutetuksi, että tuskin saattoi kyyneliään pidättää.
»Vain yhdellä asteella minä olen huomannut rakkauden kauniiksi», puhui nuori mies. »Vain silloin, kun sitä ei ole tyydytetty. Kun se vasta väräjää nousevana toivona rinnassamme, kun vain ajatus kuiskaa ja katse tekee hiljaisia, pyhiä tunnustuksiaan. Mutta kun käsi koskettaa, repii se kaiken hennon ja hienon hajalleen, himon viholainen itää ja mustasukkaisuuden orjantappurat kasvavat pistäviä piikkejään ja repivät meidän sydämemme verille. Siihen saakka oli paratiisi ja onnellisuus! mutta silloin ilmestyy käärme ja omena ja enkeli välkkyvin miekoin, ja meidät ajetaan armotta ulos, emmekä pääse enää koskaan takaisin.—Minä olen yksi niitä, jotka ovat ainaiseksi korpeen ajetut.»
»Oi, älkää noin puhuko! Te kuitenkin edes osaatte puhua paratiisista.»
»On parempi olla siellä, kuin puhua siitä katkerin mielin. Te, rouvani, olette vielä aidan tuollapuolella—tosin valheparatiisissa, jossa huokaatte ja haikailette, mutta se on luullakseni lopultakin parempi kuin korpi. Menkää miehenne luo, kyllä hän on yhtä hyvä kuin me muutkin! Mitä ette sieltä saa, sitä tuskin saatte täältäkään, sillä täällä on maailmanmarkkinat, joilla myydään huonoa tavaraa korkeasta hinnasta. Ken täällä tahtoo kauppaa tehdä, hänen pitää voida nauraa kylmä nauru kaikelle, mitä ympärillään tapahtuu—ja siihen teillä tuskin on kylläksi kylmä sydän.»