»Iltaa—stig in, var så go'!» hymyili nuori, miltei hienosti puettu tyttö veitikkamaisesti Olavia vastaan.
Eteiseen, siitä pieneen salintapaiseen. Väkevä hajuveden tuoksu lemahtaa vastaan, huumaavana ja Olavin levotonta mieltä tyynnyttävänä.
»Istukaa!—Mutta miksikäs te noin totinen olette? Henttuko jätti… rukkaset antoi, vai?»
»Niin—miten ihmeessä te sen arvasitte?» huudahtaa Olavi keventynein mielin. Mikä onni että tyttö on noin hilpeä ja alkaa lörpötellä! Ja hän tuntee pakottavaa tarvetta itsekkin lörpötellä, lörpötellä ja valehdella—muuten hän ei voisi täällä viihtyä hetkeäkään kauvemmin.
»Kuinka minä en sitä arvaisi! Tännehän te aina tulette, kun teidän tulee siellä ikävä … ja siellä teidän onkin melkein aina ikävä.—Olikos se nätti?» kysyy hän silmää iskien.
»Nättipä tietenkin—melkein yhtä nätti kuin te…»
»Pyh!» Tyttö purskahti nauramaan. »Antoikos se edes suukkoa?»
»Ei ei, ei sinnepäinkään!»
»Ja sitte te nipistitte jotakin toista tyttöä poskesta—ja saitte rukkaset?»
»Ihme, millainen arvaaja te olette! Niinhän minä nipistin—nipistin ja taisin vähän näpistääkkin. Eikä muuta tarvittu.»