»Onko se toverinne jo ylhäällä? Olisi asiata», sai hän vaivoin sammalletuksi.
»Kyllä, jumaliste! Kyllä se ylhäällä on—katsokaa itse!»
Ja hän ryntäsi sisään ja tuli tuulena takaisin, ojentaen Olaville ruttuisen postipaperiarkin.
Olavi luki hätäisesti vedettyjä lyijykynän jälkiä:
»Kun sinä tätä luet, olen minä jo monen penikulman päässä. Pois minä menen, enkä enää koskaan tule, en minä täällä voi olla.—Elli.»
»Mitäs pentelettä tämä oikein merinteeraa?» kysyi tyttö miltei huutaen.
Mutta Olavi ei vastannut mitään. Paperiarkki vapisi hänen kädessään ja hän luki yhä uudelleen ja uudelleen.—Niinkuin raskas paino olisi vierähtänyt hänen hartioiltaan.
»Saanko minä tämän?» kysyi hän kuumat veret kasvoillaan.
»Syökää se, jos haluttaa!»
»Hyvästi sitte ja voikaa hyvin!» puheli Olavi, tarttui tytön käsiin ja pusersi niitä niinkuin se, joka ei tiedä mitä tekee.