Hän nousi ylös, pesi kasvonsa ja valeli niitä kauvan kylmällä vedellä.
Suki ja siisti itsensä, ja läksi ulos.
Ja hän astui suorinta tietä erästä katua kohti. Saapui pihalle ja kolkutti luukulla varustettuun oveen. Pihalla liikkui ihmisiä aamutouhuissaan, aikuisia ja lapsia, mutta häntä ei ensinkään hävettänyt—niinkuin hän olisi seisonut kirkon ovella kolkuttamassa.
Luukku avautui ja vanhahko ääni kysyi kummastellen:
»Mitäs te tämmöiseen aikaan? Tytöt vielä nukkuvat!»
»Milloinkas ne nousevat?»
»Parin tunnin päästä.»
»Jaha!» Hän katsoi kelloaan ja läksi pihalta. Kulki katua sinne ja toista tänne, lopulta tullista ulos maantielle.
Kun hän vihdoin palasi, olivat hänen kasvonsa aivan kalpeat ja jalkansa niin väsyneet, että tuskin kantoivat.
Kolkutti. Luukku avautui, kasvot kurkistivat—ovi avautui.
»No—?» kysyi avaaja, se eilinen tyttö—aamupukeissaan, samein silmin ja veltoin kasvoin. Olavi tunsi sherryn hajua, portterin ja oluen hajua ja kaiken maailman hajua—hän tuskin saattoi hengittää.