Niinkuin Olavi olisi nähnyt aaveen, niinkuin veri olisi seisattunut suonissa ja jäävuori syöksähtänyt päälle.
»Gaselli!» pääsi häneltä kauhistuksen huudahdus.
»Olavi!» kuului ovelta miltei yhtaikaa.
»Herrasväki taitaakin olla vanhoja tuttuja! No, paiskatkaa toki kättä—ei, pussatkaa!»
Olavi tunsi maailman mustenevan silmissään.
Nuori tyttö kavahti kalpeaksi kuin lumi. Hän värisi kauttaaltaan, kääntyi sitte äkkiä ympäri ja juoksi eteiseen. Kuului kuinka käsi tempasi kiireisesti avaimen jonkun oven suulta ja ovi vetäytyi läiskähtäen kiinni—sitte ei kuulunut enää mitään.
Olavi seisoi yhä paikallaan, kuin lattiaan naulattuna. Hän näki vain epäselvää valon tuikotusta hämärän keskeltä. Vihdoin hän riistäytyi irti, hapuili hattuaan ja syöksyi sen löydettyään kuin pahojen henkien ajamana ovesta ulos.
* * * * *
Nuori mies istui tuolillaan ja katseli ikkunasta ulos. Yö oli ollut kylmä. Hänen edessään lepäsi ryhmä kattoja, joiden mustaa peltipintaa peitti hieno, valkea kuura—niiden takana seisoi kappale kylmänharmaata taivasta.
Hän oli istunut sillälailla koko yön, istunut ja ajatellut. Niinkuin tie olisi noussut pystyyn, tai hän olisi äkkiä vanhettunut eikä jaksaisi enää käydä, tai sairastanut vaikean taudin eikä jaksaisi nousta. Silmiä kirvelti, pää oli raskas, ajatus samea ja sydänalassa tuntui samantapaiselta kuin talvipakkasella jaloissa, kun ne alkavat kylmettyä ja jäykistyä.