»Sanonkos minä teille millainen tämä paikka on?» puhui tyttö nyyhkytystensä välistä rajusti. »Tämä on helvetti, ja helvetissä täytyy lakkaamatta kieltään kastaa—eikös niin sanota jossain kirjassakin? Oi, joi, joi…»
Hän hyrskähti yhä raivokkaampaan itkuun.
Olavi tunsi mahdottomaksi enää kauvemmin kestää. Hänen olisi tehnyt mieli puhua ja lohduttaa tyttöä, mutta hänen kielensä oli kuin kitalakeen tarttunut.
Mutta tyttö hypähti äkkiä pystyyn ja iski nyrkkinsä pöytään niin, että lasit ja pullot tarjottimella helisivät.
»Mitä h——ttiä minä tässä itken ja löllään—niinkuin se siitä paranisi!»
Hän tarttui portteripulloon, kaatoi lasiinsa, joi yhdellä siemauksella ja heitti tyhjän lasin helähtäen kakluuninnurkkaan.
»Voi hitto, kuinka minun taas tuli ikävä!» puheli hän seisoen keskellä huonetta. »Ja silloin en minä voi olla yksin. Odottakaas, minä kutsun toverini, niin on hauskempi. Hän on vielä nuorempi kuin minä—vasta opissa. Mutta kaunis tyttö, kaunis kuin enkeli. Älkää vaan rakastuko, taikka minä tulen mustasukkaiseksi…»
»Ei, ei!» aikoi Olavi kieltää, mutta tyttö jo sipsutti eteisessä. Olavi nousi ylös—hänen päässään läikähteli ja jalat tuskin kantoivat.
»Täältähän se kullanmuru tulee!»
Kynnykselle ilmautui hento, kirkassilmäinen tyttö—ilmautui ja pysähtyi siihen hymyillen.