Mutta sitte hän vaipui pöytää vasten kyynärpäänsä varaan ja katseli sohvalla istuvaa miestä pitkään alasvaipuneiden silmänripsiensä alta. Katseli ja katseli, ja mies sohvalla imi paperossiaan niin kiivaasti, että se hehkui pitkänä tulipuikkona——
Tyttö oli istuutunut sohvan toiseen nurkkaan ja puheli puolihumalaisen hellällä äänellä:
»Miksi te sellainen olette—sellainen mies! En minä maksun edestä, en vaikka tarjoisitte. Ettekö te ymmärrä että minä rakastan teitä? Vai eikö 'tyttö' muka voikkaan rakastaa? Voipi, jumaliste, ja paremmin voipikin kuin nuo muut! Antakaa minun rakastaa ihmistä—kyllä minä olen elukoita tarpeekseni nähnyt. Jääkää te tänne koko yöksi…»
Olavin läpi kulki inhon puistatus.
»Juokaa!» huusi hän. »Juokaa, älkääkä puhuko tuhmia!»
Mutta inho muuttui ahdistavaksi alakuloisuudeksi, miltei sääliksi:
»En minä voi täällä viipyä, minun täytyy lähteä, ja pian täytyykin.
Juodaan pois!»
»Juodaan sitte!» huusi tyttö, nousi ylös ja tyhjensi lasinsa. »Ja juoda täällä pitääkin»—hän heittäytyi tuolille istumaan. »Juoda aamulla ja illalla, juoda yöllä ja päivällä … ilman noita tuolla ei täällä kukaan voisi ollakkaan. Tämä maailma on narrien pesä—hyi sentään, millainen minä olen!»
Hän pyrskähti itkuun ja vaipui pöytää vasten käsiensä varaan, nyyhkyttäen niin että koko yläruumis tärisi.
Olavista tuntui olo yhä tukalammalta. Hänen päässään läikähteli ja hänelle nousi itselleenkin itku kurkkuun nyyhkyttävää tyttöä katsellessaan.