Tyttö palasi kuin ilmestys—kepeästi, keikaillen, jalassa vaaleat tohvelit, käsivarret puolipaljaina ja vaalea, hienoilla koruompeluksilla somistettu ohut viitta ainoana verhona.
»Oh!» pääsi Olavilta.
»Ohoh!» tyttö veikistellen nauroi. Ja hän sipsutteli punottavana aivan Olavin luo, nosti ujoilemattoman viehkeästi toisen jalkansa sohvalle ja kumartui Olaviin päin—hymy kasvoillaan ja rohkea, kysyvä ilme palavissa silmissään.
Olavi miltei typertyi. Siinä oli hänen edessään ihmistä, eläintä ja enkeliä, orjatarta ja valtijatarta, ja hullaannuttavaa huumausta, joka hehkui, kietoi ja kiihotti. Mutta sitä kesti vain muutamia silmänräpäyksiä. Häntä raivostutti oman kiihtymisensä tunto ja häntä iletti palavat, miltei janoiset silmät ja sherryn lemu, joka läikähti hänen kasvojaan vasten.
»Istukaa ja juokaa, ja sillä hyvä!» Hän tarttui rajusti madeira-pulloon, kaataen lasit täyteen.
»Oo!» huudahti tyttö silmät suurina, »Juomaankos te tulittekin?»
»Juomaan!»
Tyttö veti jalkansa alas ja hänen kasvoillaan väreili hermostunut iva.
»Jes sentään, millainen mies! Kunpa te olisitte kaikki sellaisia—joisitte vaan ja maksaisitte, ettekä olisi kuin… Te olette ensimäinen sellainen—maljanne!»
Ja hän joi, ja iva yhä väreili hänen suupielissään.