»Vai rivoa—fint ska' de' vara!
Sohva, sohva, sänky sekä sohva Eikös meill' ole mööpeleitä, sänky sekä sohva?
Hva' sa'? Kelpaaks?»
»Kyllä, kyllä se laatuun käy!»—Olavia laulun kevyt tanssipoljento viehätti.
»Täkki, täkki, tyyny sekä täkki! Höyhentyyny ja silkkitäkki, tyynyllä tyttö nätti!»
Olavin täytyi pakostakin nauraa.
Sitte taas puhetta, naurua, kaskuja—tyttö oli myötänään äänessä. Lasit kilahtelivat, tupakansavu yhä sakeni.
»Jes sentään kuinka minun on palava! En minä viitsi tällälailla paistua, kepeämpään minä itseni puen, ja paikalla!»
Tyttö nousi, posket hehkuvina ja silmät loistaen,—hän oli jo aivan nähtävästi humalassa—ja katosi viereiseen huoneeseen.
»Käyhän tämä laatuun!» myhäili Olavi, nojautuen veltosti sohvan selkämykseen ja puhallellen sinisiä savukiemuroita ilmaan. Kuitenkin tuntui niinkuin hän ei olisi ollut oikein kotonaan.